Keväällä meidän roskiskatokseen oli viety aarteita. Suuri kukkaruukku ja vähäsen vääntyilleet sälekaihtimet oli jätetty roskakonttien viereen odottamaan uutta omistajaa. Kukkaruukku ehti kadota ennen kuin sain aikaiseksi päätöstä sellaisen tarpeellisuudesta, mutta sälekaihtimet odottivat vielä ottajaansa. Muistin, että männävuosina oli blogeissa pariin kertaan tullut vastaan sälekaihtimista punottuja koreja. Nopsan googlauksen turvin lähdin testailemaan korien punontaa sälekaihtimista. Alla otoksia muutamasta valmistuneesta kokeilusta.
Muutamaa koriprojektia viisaampana voin sanoa, että noista (paremman termin puutteessa, sellainenkin kai olisi mutta kun ei tuu mieleen) suoraan punotuista koreista on ainakin mun taidoilla lähes mahdoton saada kovin siistejä. Huolellisesti aseteltuna ja ei-ihan-paraatipaikalle kätkettyinä näyttävät kyllä ihan kelvollisilta, mutta lähempää tarkastelua ne eivät oikein kestä. Punoessa kaihtimen päitä piiloon kaihtimen reunoista varisee maalia, ja taitoskohdat kieltäytyvät noudattamasta yhtenäistä linjaa.
Vinopunonnalla tehdyt korit ovat puolestaan siistimmän näköisiä. Myös niiden kohdalla pientä maalin karisemista on havaittavissa viimeistelyvaiheen seurauksena, mutta muuten jälki on tasaista ainakin omaan silmään. Vinopunonnalla tehtyjen korien suurin miinus on niiden kovin nätti, mutta samalla epäilyttävän teräväkärkinen reuna. Toistaiseksi suuremmilta onnettomuuksilta on vältytty, mutta ei vaadi suurta ponnistusta kuvitella kuinka nuo metallipiikit ajan kanssa naarmuttavat jos jotain herkempää säilytettävää tai säilyttäjän hipiää tavaroita kurkotellessa. Oh well, ehkä se pieni pintavaurioiden mahdollisuus pitää vain hyväksyä.
Yläkerran naapuri seuraili kesällä koriprojekteja, paria suurempaa koria punoin takapihalla alkukesän auringossa (kyllä, aurinkoisiakin alkukesän päiviä oli ainakin yksi tai kaksi). Ystävällisenä ihmisenä naapuri toi poistoon joutuneet sälekaihtimensa suoraan minulle. Naapurin ansiosta eteisen nurkassa odottaa vielä melkoinen nippu sälekaihtimia.
