Syksyn satoa

Kovasti on taas syyskiireet vieneet minua. Tai no, ehkä ei pitäisi puhua kiireestä kun aikaa tuntuu riittävän kuin ihmeen kaupalla, vaikka tekemistä on ollut melkoisesti. Mutta kaikenlaisen "oikeesti" tärkeän säätämisen määrä on tiputtanut tämän bloginraakileen pidon to do-listan häntäpäähän. On asukastoimikuntajuttuja, gradujuttuja, työjuttuja jos jonkin sorttisia, elektroniikkajuttuja, kaverijuttuja ja kaikkea muuta. Kummasti sitä itselleen ehtii tekemistä keräämään ja sitten vielä tekemisen määrää kovasti päässään (ja välillä toki käytännössäkin) paisuttamaan.

Pikkuhiljaa kiipi vihdoin päivitystarve sen verran suureksi, että pakko oli ladata kamerasta kuvat koneelle. En kyllä jaksa käsittää, että kuinka aktiivisemmin bloggaavat ihmiset jaksavat/ehtivät tehdä asioita, kuvata ne huolella, siirtää kuvat koneelle ja mahdollisesti muokata niitä, ja sitten vielä ripotella kuvia blogiin rennon ja vaivattoman oloisesti. Ei muuten luonnistu minulta.

Syksy on mennyt kauhean äkkiä, ja kaikenlaista pientä olen saanut valmiiksi. kaikessa hulinassa. Tein pikalapaset itselle ja Kettu K:lle, sekä vähän vähemmän pikaiset matkalapaset Vilille. Niitäpä siis esittelen ensin.

Ekat lapaset on tehty itselle niin, että joka toinen kierros on kuviopuolella oikeaa ja joka toinen 1o,1n. Peukalo on kummissakin lapasissa lainattu Give a Hoot-lapasista. Lystein ja vaivattomin peukalokiila ever! Toisten lapasten lähes samanlainen kuvio on Ailin lapasten kuvio, mutta yhdellä värillä kahden sijaan. Ihan kivalta näytti minusta yksivärisenäkin. Molemmat lapaset on tehty lähinnä pakottavaan tarpeeseen muutamassa tunnissa, kun syysilmat alkoivat tuivertaa sormenpäitä liian häijysti. Lankana on molemmissa kirppikseltä ostettua Dropsin Eskimoa, kolmesta kerästä sain kaksi paria aika tarkalleen kitkuteltua, puikot tais olla kutoset tai seiskat. Näissä lapasissa ei turhan paljoa näyttämistä ole, mutta tulevatpahan arkiston kätköihin.

Vilille kotireissulla suurimmaksi osaksi neulotut lapaset puolestaan olis ihan esittelemisen arvoisetkin minusta, jos ei muuten niin edes osoituksena niinkin kummallisen kuuloisesta asiasta, kuin lankadominanssi (tai yarn dominance se ainakin englanniksi on). Henkisessä opittua-listassani on ollut jo kauan rasti ruudussa kirjoneuleen kohdalla, kiitos parien kirjoneulelapasten, jotka neuloin muutama vuosi sitten. Nyt kirjoneulelapaset revisited paljastivatkin, että ei se ihan yksinkertaista olekaan. Jälkeen nimittäin vaikuttaa kovasti se, kumpaa lankaa kuviossa pidetään lähempänä neulosta/sormenpäätä. Näissä lapasissa langat saivat pyöriä miten tykkäsivät, ja lopputuloskin on siksi kivan epätasainen. Peukalokiilatkin meni näissä lapasissa vähän miten sattuu... aina ei kai voi onnistua.

VILIN LAPASET

Malli: Franken Mitts
Lanka: Novita Nalle, musta ja harmaa. Menekistä ei tietoa.
Puikot: oiskohan 3.0 olleet
Muuta: kirjoneuleen salat eivät ole vielä minulle auenneet.

Nyt seuraa se juttu, mihin otsikko viittaa, ja minkä oikeasti haluan maailman kanssa jakaa: puutarhani syksyn antimet.

Okei, eihän minulla oikeasti puutarhaa ole, vaan iso pöytä ikkunan edessä ja kesäisin tulikuuma parveke. Ja sitten on vielä Vili, joka aina pistää verhot kiinni, mistä johtuen kaikki meidän huonekasvit kärsivät valonpuutteesta. Ärr ja mörr. Pitänee joskus täälläkin esitellä, mitä voi valonpuute ja viherpeukalo keskellä kämmentä aiheuttaa kaktuksen kasvukäyrälle. Nojoo, ei tuossa oikeasti ole sitäpaitsi kaikki puutarhani antimet läheskään. Tomaatteja näyttäis olevan tulossa ainaki tuplaten, ja sitte chilit on ihan kiltisti tuottaneet satoa. Mutta ihan dramatiikan nimissä piti tuo yksi onneton työn hedelmä esitellä.

Isälle jo sanoinkin, etten uskalla varmasti edes maistaa tuota tomaattia. Kun koko kevään ja kesän hoitamisen, kastelun, valoon totuttelun, ravinteiden lisäilyn, Vilin perässä verhojen aukikiskomisen ja yleisen huolehtimisen jälkeen saldona on yksi (tai tuurilla kaksi) tomaatti(a), astuvat Murphyn lait kehiin ja takavat sen, että tuo yksi onneton tomaatti on joko mauton, kirpeä tai muuten äärimmäisen antikliimaksinen makuelämys.

Yhtä pientä ja yhtä keskeneräistä juttua pitää vähän vielä vilauttaa. Pieni juttu on tämä:

Äidin vanha hamekangas on ehtinyt jo aika moneksi, nyt siis ikkunan avaimen decoupagepinnaksi. Reunat oli aluksi kovin karheat, mutta kynsiviilalla pehmenivät kivasti. Sitte se keskeneräinen juttu on tämä:

Aloitin tilkkujen tekemisen joskus keväällä, ja ihmeen hyvin on innostus pysynyt yllä. Syynä on varmaan se, että voi jokaisen palasen jälkeen tuntea saaneensa jotain valmista aikaan, mikä on kamalan huumaava tunne kyllä. Ja lähes jokaisen palasen valmistumisen jälkeen ladon kaikki palat sängylle ja myhäilen tyytyväisenä omalle edistykselleni. Ei ehkä se nopein tapa tehdä tilkkupeittoa, mutta varmasti palkitsevin.